SiiPen Superpesisjoukkueiden pelinjohtajien blogipostaukset kaudelle 2021 – V
Kauden 2021 mittaan Miesten ja Naisten Superpesis-joukkueiden pelinjohtajat Riku Tolonen ja Tommi Luostarinen tulevat kertomaan muutamissa postauksissaan, kuinka Superpesiskautta rakennetaan ja viedään läpi kauden aikana. Ole hyvä Siilinjärven Pesiksen kannattaja ja ota muutama minuutti itsellesi aikaa ja lue mitä Siilinjärven Pesiksen edustusjoukkueille kuuluu. Kesän loppu lähestyy ja vuoron saa SiiPen miesten Superpesis-joukkueen pelinjohtaja Riku Tolonen.
On tullut jälleen aika raottaa pitkästä aikaa sanaista arkkua blogitekstin muodossa. Edellisen tekstini somekommenteissa oli toivottu pelillisten asioiden avaamista, joten pyhitettäköö tämä teksti tälle aihe-alueelle. Aion käsitellä tekstin loppupuolella pelaajien välisten fyysisten erojen vaikutusta erityisesti kotiuttamiseen. Toivoisin itsekin pesäpalloihmisenä saavani lukea laadukasta tekstiä pelistämme viikoittain tai mieluusti jopa päivittäin. Valitettavasti omasta mielestäni tällaista tekstiä ei vielä tällä hetkellä kukaan lajistamme tuota. Onneksi sentään jotain oikeasti hyvää lajimme ytimestä ja sen pelillisistä lainalaisuuksista kertovaa puhetta on viime aikoina voinut kuulla Perttu Hautalan Youtubeen tuottamista videohaastatteluista sekä Polttolinja-podcastista.
Pidän podcasteista kovasti, mutta jotenkin silti nautin kaikista eniten urheilusta kertovasta analytiikasta tekstin muodossa. Siilinjärven Pesistä koskettavien pelillisten asioiden osalta minun on kuitenkin heti alkuun tehtävä selväksi, että minun on omassa roolissani todella vaikeaa lähteä tässä kohtaa julkisesti arvioimaan joukkueemme suorittamista, koska olen puolueellinen. Näin ollen en tässä kohtaa tätä arviota tee, vaan jokaisen meitä seuraavan on parempi tehdä arvionsa itse. Tämä on itse asiassa ainakin minulle urheilun ja siihen liittyvän journalismin yhteinen suola. Katsoessani urheilua lajista riippumatta teen koko ajan mielessäni arvioita siitä, tekevätkö kentällä olevat urheilijat mielestäni oikeita liikkeitä menestymisensä kannalta. En kuitenkaan ole oikeasti minkään muun lajin asiantuntija kuin pesäpallon, joten en voi olla kovinkaan varma siitä, ovatko tekemäni arviot muiden lajien urheilijoiden suorittamisesta oikeita. Tästä johtuen tarvitsen tuekseni asiantuntijoiden tekemää urheilujournalismia jonka avulla voin arvioida omien näkemyksieni onnistumista.
Itselleni on hyvin tärkeää urheilun seuraajana tuntea ymmärtäväni pelistä ja erityisesti sen taktiikkaan liittyvistä asioista. Haluan olla perillä siitä, mitä urheilijat milloinkin omilla ratkaisuillaan hakevat. Sen lisäksi haluan pystyä myös ennakoimaan millaisia ratkaisuja pelaajat tulevat todennäköisesti tekemään tai mitä itse tekisin vastaavissa tilanteissa. Olen huomannut, että myös monella muulla henkilöllä on urheilun kohdalla samanlainen taipumus. Pyrkimys olla seuraamansa lajin asiantuntija. Näin voi olla, vaikka henkilö ei olisi koskaan kyseistä lajia edes pelannut. Mielestäni siinä ei ole mitään väärää. Päinvastoin!
Tältä pohjalta syntyvät urheilutapahtumien ulkopuolella nautittavat hedelmät eli spekulaatiot. Nautin itse suunnattoman paljon urheilusta puhumisesta eli spekuloimisesta. Voisin tehdä sitä aamusta iltaan, jos minulla olisi siihen kaikki käytettävissä oleva aika. Spekuloiminen on itsessään on mukavaa ja usein myös kehittävää puuhaa, etenkin jos keskustelua saa käydä samanhenkisen urheilusta välittävän ihmisen kanssa. Täytyy myös muistaa, että jos urheilua saisi katsoa vain ihmiset jotka ymmärtävät seuraamaansa lajia täydellisesti, olisi katsomossa tosi vähän porukkaa. Urheilua voi katsoa myös viihteenä ja jokaisella on oikeus muodostaa näkemänsä perusteella mielipiteitä.
Mielestäni paras hetki urheilun seuraamisessa on se, kun toisten ihmisten kanssa käydyt urheilukeskustelut kohtaavat todellisuuden. Esimerkiksi hyvin yleinen tilanne on, kun sarjakauden alussa on vertailtu joukkueiden voimasuhteita ja tehty arvioita joukkueiden menestysmahdollisuuksista. Usein tällaisten vertailujen pohjalta tulee tehtyä veikkauksia joukkueiden loppusijoituksista. Näitä veikkauksia on sitten mielenkiintoista tarkastella kauden jälkeen muiden veikkaajien kanssa. Tässä kohtaa tullaan itse urheilun seuraamisen maukkaimpaan hedelmään, joka on samalla myös ihmisen luonnollinen perustarve. Se tarve on “olla oikeassa”. Olen kuullut usein urheilukatsomossa lauseen “mitäs minä sanoin”.
Se lause on monelle urheilun katsojalle tärkeä, koska sillä kerrotaan toiselle, että minä olin oikeassa ja minä ymmärrän tästä lajista. Sillä nostetaan omaa itsetuntoa ylemmäs. Luulen suurimman osan lukijoista tietävän kuinka tärkeää ihmisen on kokea vahvaa itsetuntoa. On urheilun kannalta tärkeää ja hienoa, että moni hakee itsetuntoonsa kohennusta urheilua seuraamalla. Parhaimmillaan ja ehkä myös pahimmillaan monet saavat tuosta edellä mainitusta lauseesta niin paljon voimaa, että ajattelevat ymmärtävänsä lajia paremmin kuin esimerkiksi oman paikkakuntansa joukkueen päävalmentaja. En edelleenkään sano, että se olisi väärin. Varsinkin jos se ei aiheuta mitään urheiluun valitettavasti liittyviä lieveilmiöitä, kuten somekirjoittelua tai vihapuhetta.
Se on vain mielestäni erikoista ja mielenkiintoista, että urheilusta kiinnostunut ihminen toimii näkemykseni mukaan usein tällä kertomallani tavalla. Miksi urheilukatsoja sitten haluaa esittää vahvoja mielipiteitä seuraamastaan urheilusta? Se kertoo mielestäni ainakin siitä, että ihminen välittää kentän tapahtumista, mutta samalla myös siitä, että on vaikeaa olla epäonnistuneiden ihmisten puolella. Urheilusta vähemmänkin ymmärtävän on helppoa sanoa joukkueen tai urheilijan menestyessä heikosti, että olisi pitänyt tehdä asiat eri tavalla. En ole varmaan koskaan kuullut kenenkään sanovan, että olisin tehnyt asiat samalla tavalla mutta nyt vain kävi tällä kertaa näin, koska urheilussa jonkun on aina hävittävä. Menestyvien ihmisten kanssa samalla puolella oleminen on paljon helpompaa niin urheilussa kuin muussakin elämässä. Tästä tulikin mieleeni entisen huoltajamme leikkimieliset sanat hänen kertoessaan perheenjäsenilleen otteluidemme tuloksista. Voittaessamme hän kertoi että “voitettiin” ja hävitessämme hän sanoi, että “poijjat hävis”.
Sitten itse asiaan, eli peliin. Aion nyt yrittää parhaani mukaan, mahdollisimman hyvin tiivistäen avata asiaa, joka tuntuu, että on jäänyt monelle pesäpallon katsojalle kunnolla avaamatta. Tämä asia on pelaajien fyysisten ominaisuuksien vaikutus joukkueiden väliseen pelaamiseen. Ensin on hyvä kertoa, että samassa sarjassa pelaavat joukkueet tuntevat toistensa fyysiset ominaisuudet lajissamme todella hyvin. Tiedämme jopa toistemme voimatuloksia, eli esimerkiksi kyykky-, penkki- tai rinnallevetotuloksia, vaikka niistä harvemmin julkisesti missään kerrotaan. Niitä paremmin tiedämme kuitenkin kuinka nopeasti kukin pelaaja kentällä juoksee, kuinka kovaa lyö ja kuinka kovaa heittää.
Nämä tiedot ovat molemmille joukkueille äärimmäisen tärkeitä sekä ulkopelin, että sisäpelin osalta. Kaikista tärkeintä tämä käytössämme oleva tieto on joukkueiden ulkopelaamisen kannalta. Kuinka tätä tietoa sitten käytetään? Tähän mielestäni paras “peili” on takatilannepelaaminen, eli siis tilanne missä sisäpeli joukkue on saanut pelaajan kolmospesälle ja ulkopelijoukkueen on täytynyt ryhmittäytyä sen mukaisesti. Ulkopelijoukkueet käyttävät takatilanteissa hassusti nimettyjä kuvioita, kuten Oulu-kuvio josta käytetään myös nimeä tappikuvio. Sen lisäksi käytetään myös perinteistä kuviota, jota myös kasarikuvioksi saatetaan kutsua. Näiden lisäksi kaksi muuta kuviota ovat lisänneet suosiotaan viime vuosina. Näistä kuvioista käytetään nimiä Tahko1 ja Tahko2.
Nyt, kun joku miettii, että mistä nämä nimet tulee, niin vastaan, että pääosin nuo nimet tulevat siitä, mikä joukkue on näitä kuvioita ensimmäisenä käyttänyt. Näistä nimistä voi tosin olla montaa mieltä, mikä joukkue on lopulta minkäkin kuvion alullepanija. En sen enempää lähde avaamaan millainen ryhmitys missäkin kuviossa on. Jos aihe kiinnostaa, niin löydät tähän vastauksen Perttu Hautalan kirjoittamasta blogista.
Sen lisäksi, että tiedämme hyvin toistemme fyysisistä kyvyistä, tiedämme myös mitkä lyönnit ovat kenelläkin vahvoja ja mitkä heikkoja. Tämä on yleensä pääsyy siihen, mikä kuvio ketäkin vastustajan lyöjää vastaan takatilanteessa valitaan. Takatilanne on siis yleisnimitys tilanteelle, jossa kolmospesällä on etenijä ja sen lisäksi myös muilla pesillä voi olla etenijöitä. Tarkemmin kerrottuna tilanteet ovat 0-3-tilanne, 1-3-tilanne, 2-3-tilanne tai ajolähtö. Nämä nimitykset kertovat siitä, millä pesillä etenijät tilanteissa ovat.
Erityisen tarkkaan takatilannekuvioita mietitään kahteen jälkimmäiseen tilanteeseen, jotka ovat sisäpelijoukkueen kotiuttajien kannalta kaikkein maukkaimpia ja joihin sisäpelijoukkue haluaa myös kovimmat lyöjänsä saada lyömään. Tätä helpottaa nykyinen jokerisääntö ja se tosiseikka, että monessa superpesisjoukkueessa parhaat lyöjät löytyvät nimenomaan jokerin roolista. Jokerisäännön ansiosta parhaat lyöjät saadaan laittaa lyömään silloin, kun halutaan, kun taas numeroilla 1-9 pelaavien pelaajien edessä oleva tilanne vaihtelee sen mukaan, kuinka hyvin pesiä saadaan täytettyä.
Ulkopelijoukkueen ensimmäinen tavoite on niin sanotusti yrittää saadaa lyöjiltä “ruokaa” pois pesiltä. Nopeajalkaiset etenijän roolissa pelaavat pelaajat ovat siis lyöjämiesten ruokaa. Ruoka on sitä maittavampaa mitä nopeampia nuo jalat ovat. Seuraavaksi aiheessa on hyvä sivuta sitä tosiasiaa, jota monet katsojat peleissä ihmettelee, eli miksi koppeja pudotellaan eikä kaikkia oteta pois? Tämä johtuu kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, että silloin kun sisäpelijoukkue on saanut kärkietenijän kakkoselle tai varsinkin kolmoselle, mutta niin sanotut takapesät, eli ykkönen, kakkonen tai molemmat ovat täyttämättä, haluaa ulkopelijoukkue täyttää muut pesät mieluummin mahdollisimman hitailla jaloilla. Pelaajien nopeuseroja voi olla vaikea havaita, mutta siitä on ulkopelijoukkueelle suuri etu, jos sisäpelijoukkue kotiuttaa juoksuajoissa 1-2 sekunnin kymmenystä hitaampaa etenijää.
Lisäksi erityisesti superpesistasolla takapesien täyttäminen on monelle nopealle etenijälle niin helppoa, että ulkopelijoukkue mieluummin pudottaa hitaat jalat kolmosella olevan etenijän perään kuin yrittää puolustaa nopeat jalat esimerkiksi 0-3-tilanteessa perästä pois. Toinen syy on myös se, että pudottamalla ajolähdön vastustaja joutuu sisäpelissään nopeammin ratkaisuihin, eikä pysty siten pyörittämään lyöntijärjestystä haluamaansa kohtaan. Samalla saadaan myös sisäpelijoukkueen lyöntimäärää pienemmäksi varsinkin, jos ajolähdöstä saadaan tehtyä heti paloja.
Jos sisäpelijoukkue saisi mieleisensä käsikirjoituksen omaan sisävuoroonsa, niin se menisi ainakin meidän joukkueellamme näin. Numerot 1 ja 2 olisivat kolmosella ja kakkosella. Numerosta kolme numeroon 9 asti jokainen saisi kokeilla kaksi kertaa lyödä pallon väliin tai läpilyöntiä, viimeisellä nostettaisiin koppi jonka vastustajan ulkokenttä ottaisi pois. Tämä tarkottaisi, että meillä olisi käytössämme numerosta 4 alkaen yhteensä 12 vapaata lyöntiä, joilla yrittää juoksujen lyömistä. Tämän jälkeen mikäli juoksuja ei syntyisi, niin voisimme täyttää etenijäjokerillamme ykköspesän jonka jälkeen kaksi lyöjäjokeriamme saisivat kotiuttaa palottomaan ajolähtöön joukkueemme kolmea nopeinta juoksijaa. Mikäli emme onnistuisi tehtävässämme, seuraava sisävuoromme alkaisi jälleen numerosta yksi.
Uskallan sanoa, että minkään joukkueen ulkopelistä vastaava pelinjohtaja ei halua pelata ulkovuoroansa näin. Ensimmäisenä halutaan, että sisäpelijoukkueen parhaat kotiuttajat löisivät takatilanteisiin mahdollisimman usealla nolla- tai vaihtotilanteesta syntyneellä palolla. Toinen tavoite on, että kotiutettavat pelaajat olisivat johonkin muuhun rooliin kuin etenemiseen erikoistuneita pelaajia, jolloin pelaajien hitaampi juoksunopeus antaa enemmän suoritusaikaa ulkokentälle. Tällöin ulkopelijoukkueen mahdollisuudet puolustaa erityisesti ajolähtöä paranevat, koska ajolähdössä on viimeistään viimeisellä syötöllä pesillä olevien etenijöiden liikuttava ja lyöjän on haettava merkistä kotiutusratkaisua vapaan lyönnin sijaan. Sisäpelijoukkueella on kuitenkin myös vaihtoehtona lyödä viimeisellä laiton, jolloin se hyväksyy ajolähdön jatkumisen laittomasta lyönnistä syntyvällä palolla. Tämä tarkoittaa sitä, että etenijät saavat jäädä pesilleen ajolähdön jatkuessa seuraavalla lyöjällä.
Tässä siis ensimmäiset ns. perinteiset keinot vaikeuttaa sisäpelijoukkueen juoksujen tekoa. Mutta entäs sitten, kun sisäpelijoukkue saa ajolähdön rakennettua parhaille kotiuttajilleen? Ovatko kaikkien superpesisjoukkueiden etenijät yhtä nopeita ja ovatko kaikki kotiuttajat yhtä kovia lyöjiä? Oikea vastaus on, että eivät ole ja tämä mielestäni suurin erottava tekijä top5-joukkueiden ja sitä alempana olevien joukkueiden välillä. Kuinka nämä fyysiset erot sitten vaikuttavat joukkueiden välisiin kohtaamisiin? Mielestäni hienointa osaamista pesäpallossa on osata tehdä sellaisia suorituksia mitkä riittävät. Lyödessä tämä tarkoittaa minulle sitä, että valitaan helpoin mahdollinen ratkaisu vastustajan ulkokentän sijoittumisen mukaan erityisesti syvyyspelaamisessa.
Ulkopelissä taas sama asia tarkoittaa sitä, että ulkopelaaja osaa valita syvyytensä oman heittokätensä ja vastustajan etenijän nopeuden mukaan niin syvälle kuin mahdollista, pelaten näin itselleen aikaa suorittaa kiinniotto. Seuraavaksi tullaan siihen kysymykseen, että miksi juoksujen lyöminen on niin vaikeaa? Ja miksi se on erityisen vaikeaa joukkueille joiden lyöjät ei lyö niin lujaa ja etenijät eivät juokseniin kovaa kuin kärkijoukkueilla? Miksi taas heikommat joukkueet tekevät enemmän räpylävirheitä suhteessa kovimpiin? Tätä asiaa on erittäin vaikeaa selittää lyhyesti ja ymmärrettävästi mutta yritän sen tässä nyt seuraavaksi tehdä.
Ensimmäinen asia hassun nimisen takatilannekuvion asettamisen jälkeen ulkokentällä on sopivan syvyyden valinta, eli tarkemmin sanottuna lähellä polttolinjaa pelaavien pelaajien asettuminen oikeaksi katsomalleen etäisyydelle kotipesästä. Lähtökohta on se, että erityisesti heittävillä paikoilla polttajiksi takatilanteessa kutsuttavat pelaajat pelaavat omien heittokäsiensä mukaan niin syvällä kuin mahdollista, mutta kuitenkin niin, että eteen suuntautuvasta hidastetusta lyönnistä ehtii polttamaan. Näin tehdään siksi, että mitä syvemmältä linja kykenee pelaamaan, sitä helpompaa sen on ehtiä liikkumaan sivulle katkomaan pelaajien väliin suunnattuja sauma- ja luukkulyöntejä. Näin saadaan ehkäistyä hyvin ulkokenttää eniten haavoittavia läpilyöntejä ja sen lisäksi myös väliin jää vähemmän tilaa, joten sinne on vaikeampaa lyödä.
Tällä hetkellä uskallan sanoa, että ulkopelijoukkueen kuuluessa superpesistasolla viiden parhaan joukkoon, on sitä vastaan juoksun lyöminen vaikeaa. Erityisesti se on vaikeaa sellaiselle lyöjälle, joka ei kotiuta sarjan nopeimpiin kuuluvia etenijöitä, eikä lyöntivoimaa ole kärkikotiuttajien veroisesti. Tällöin lyöjä on miltei pakotettu lyömään merkistä väliin tai yrittämään lentomerkillä juoksua linjan etupuolelta räpylävirhettä toivoen, koska vapaiden lyöntien täytyy olla erittäin laadukkaita mieluiten pesien jatkeille suuntautuvia. Merkistä erityisesti pieneen väliin lyöminen kovalla onnistumisprosentilla on vaikeaa, etenkin jos myös kopparit ovat hommassaan eteviä. Sen takia yleisimmät tavat joilla juoksuja lähdetään hakemaan erityisesti palottomissa ajolähdöissä, ovat vapaat välilyönnit tai lentomerkillä lyödyt maalyönnit.
Jos pallo ei meinaa millään tippua vapailla lyönneillä väliin, tai niillä tulee kopparin suorittamana paloja, on sisäpelijoukkue miltei pakotettu reagoimaan tilanteeseen ja yrittämään juoksuja haastolyönneillä. Tässä tilanteessa juoksuja olisi käytännössä saatava tai muuten lyöjien keinot käytännössä loppuvat. Mikäli lyöjä kuitenkin onnistuu lyömään juoksuja syvällä pelaavaan ulkokenttään esimerkiksi pussinpohjilla tai näpäyksillä, reagoi ulkopelijoukkue tilanteeseen yleensä nopeasti yksinkertaisella tavalla. Asettuen seuraavalla kerralla hieman edelliskertaa lähemmäksi kotipesää jolloin lyöjä pakotetaan vaihtamaan kertaalleen juoksun tuottanut lyönti johonkin toiseen.
Ulkokentän ajattelumalli on yksinkertaisuudessaan pelata niin syvältä, että vastustaja ei pysty lyömään läpi, mutta niin läheltä, että edestä lentomerkillä lyödyistä onnistuneista haastolyönneistä ehditään tekemään niukkoja noin puolen metrin paloja. Silloin voidaan sanoa, että ulkokentän sijoittuminen on optimaalinen sisäpelijoukkueen etenemis- sekä lyöntivoimaan nähden. Ulkokentän täytyy takatilanteessa kuten myös muissakin pelintilanteissa jättää aina johonkin tilaa. Mieluiten tilaa jätetään takatilanteessa eteen, mutta koska etenijän roolissa pelaavat ovat jokaisessa joukkueessa kuitenkin sen verran nopeita ettei se tiukassa pelin tilanteessa kannata, jätetään tila näissä kohdissa mieluiten väliin. Näin tehdään siksi, koska väliin lyöminen on vaikeampaa kuin esimerkiksi näpyn lyöminen ja hyvällä välilyönnillä lyöty juoksu on siten helpompaa hyväksyä. Lisäksi haastolyönneillä ei haluta antaa juoksuja sen takia, että niillä saa yleensä aina samalla takavaihdon, joka lisää sisäpelijoukkueen juoksuntekoyrityksiä. Välilyönneillä taas takaetenijät eivät voi vaihtaa lyönnin aikana, vaan vaihto voidaan suorittaa vain kopparin tekemällä korkealla polttoyritysheitolla.
Mikä sitten tekee esimerkiksi kaksikosta Roope Korhonen-Joni Rytkönen vaikean puolustettavan ulkokentille? Vastaus on linjan syvyyden määrittäminen. Roope lyö niin lujaa, parhaimmillaan noin 180 km/h, että linja ei voi tulla liian lähelle, koska muuten Roope lyö todennäköisesti läpi tai vähintääkin tappikumuran väliin. Tällöin Jonin jaloilla ehtii varmasti tuomaan omalla reaktiolähdöllä juoksun, koska kovinkaan koppari ei pysty heittämään palloa takakentältä kotiin alle viiden sekunnin. Jos taas linja pelaa liian syvältä, Roope lyö merkistä sellaisen haastolyönnin jolla Joni ehtii tuomaan juoksun ja takaetenijät saavat samalla lyönnillä takavaihdon. Tällaisessa tilanteessa olevan ulkopelijoukkueen josta ei löydy huippuluokan heittokäsiä, on miltei pakko ottaa jonkinlaisia riskejä ulkopelissään, jotta Roopen ja Jonin tasoisen kaksikon puolustaminen on mahdollista. Tällainen riski voi olla esimerkiksi kulmapelaajana olevan siepparin juokseminen lentomerkillä rohkeasti keskeen, luottaen, että Roope ei juuri siinä kohtaa yritä lyödä merkistä kakkosrajasta läpi, vaan ennemminkin pussinpohjaan suuntautuvaa hidastettua lyöntiä.
Tällaisten ulkopelaajien liikkeiden lisäksi lukkarin on pystyttyvä hankaloittamaan Roopen lyömistä syötöillään. Usein tämä tarkoittaa ns. puolikorkeaa syöttöä mikä antaa etenijälle lentomerkillä etumatkaa edetä ennen osumaa. Linjan on puolikorkean syötön aikana kyettävä lukemaan Roopen lyönnin suuntaa ehtiäkseen lyönnin tielle. Lisäksi syvimpien linjapelaajien on tultava syötöstä reilusti vastaan, mikäli korkeampi syöttö sattuu lentomerkkiin, koska muuten palon tekeminen on käytännössä mahdotonta. Näistä edellä mainituista syistä johtuen ulkopelijoukkueelle tulee myös helposti räpylävirheitä, koska ulkokentällä on aikaa käytössä tällaisiä huippuyksilöitä vastaan vähemmän.
Joni Rytkönen tulee kolmoselta parhaimmillaan reilusti alle viiden sekunnin nopeudella, mikä tarkoittaa takatilanteessa sitä, että lyönnin onnistuessa suorittavan ulkopelaajan täytyy kyetä tekemään koko ajan maksimisuorituksia polttaakseen Jonin. Tämä kasvattaa ulkopelaajien räpylävirheiden todennäköisyyttä. Lyönnin onnistuessa täydellisesti usein täydellinenkään suoritus ei riitä. Tässä käyttämässäni esimerkissä puhutaan kuitenkin poikkeuksellisesta parivaljakosta joita löytyy superpesiksessä pääosin viidestä kärkijoukkueesta. Heti, kun edes toinen juoksuntekoon vaadittavasta osapuolesta heikkenee. Eli lyöjän lyöntivoima on heikompi tai etenijä on hitaampi, on ulkokentän mahdollisuudet palon tekemiseen paremmat.
Tällä hetkellä parhaat kotiuttajat lyövät juoksuja mututuntumalla sanottuna noin 70-80% vapailla lyönneillä. Tämä tarkoittaa sitä, että lukkareiden ja koppareiden rooli juoksujen puolustamisessa on erittäin suuri. Syy miksi juoksuja haetaan pääosin vapailla lyönneillä on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että todennäköisyydet ovat näin parhaiten sisäpelijoukkueen puolella. Ensinnäkin lyöjä saa lyödä oikeasta syötöstä ja yrittää onnistunutta lyöntiä usein kaksi kertaa. Lisäksi etenijä etenee vasta nähdessään lyönnin onnistuvan jolloin onnistuneen etenemisen ja lyönnin ei tarvitse tapahtua yhtäaikaa, vaan ne tapahtuvat peräkkäin. Merkistä edetessään etenijä ei voi valita onnistunutta lyöntiä samalla tavalla kuin vapaalla lyönnillä pesältä lähtiessään mikä kasvattaa palon tai haavan todennäköisyyttä.
Näistä syistä johtuen erityisesti kovalyöntiset vahvalla yläkierteellä kumuraa lyövät jokeripelaajat ovat tällä hetkellä lajissamme erityisen haluttuja pelaajia. Nämä lyöjät tarvitsevat tuekseen nopeita etenijöitä, jotka lähtevät hyvin omilla reaktioillaan pallon lentoradan oikein arvioiden etenemään heti kohti kotipesää jolloin koppareille jää mahdollisimman vähän aikaa suorittaa polttoyritys. Nopeiden reaktioiden lisäksi nopeat jalat pakottavat linjapelaajia pelaamaan lyöjän kannalta riittävän läheltä, jotta väliin jää sopivasti tilaa. Tässä hieman tiivistettynä juoksujen lyömisen anatomiaa.
Tässäkään ei vielä todellakaan ollut kaikki. Esimerkiksi en avannut tässä kohtaa kotiuttamiseen liittyviä merkkejä kuten kakkospelinjohtajan melamerkkejä joilla viestitetään kolmosella olevalle etenijälle vapaiden lyöntien suuntia tai muiden kaarella olevien pelaajien näyttämiä maskimerkkejä kakkosella ja ykkösellä oleville etenijöille. Myös ulkopelaajien keskinäiset fyysiset ja taidolliset erot vaikuttavat kuvioiden valintaan ja erityisesti syvyyksiin, esimerkiksi vaikka kolmosvahdin ja kolmospolttajan osalta. Lisäksi on hyvä huomioida, että lyömiseen ja etenemiseen vaikuttavat myös kenttäolosuhteet sekä sää. Erityisesti tuuli vaikuttaa lyömiseen sekä myös juoksemiseen. Myös kenttien pinnoissa ja avaruuksissa on eroja, mitkä vaikuttavat myös omalta osaltaan ulkokenttien pelaamiseen. On hienoa, että lajissamme on niin paljon pelaamiseen vaikuttavia elementtejä. En tiedä mitään toista palloilulajia joissa kentät olisivat niin erilaisia minkä vuoksi sama peli voi olla toisella kentällä hyvin erilaista kuin toisella.
Esimerkiksi meidän kotikentällämme Siilinjärven Mantulla, jossa kentän pinta on superin hitain ja lisäksi kolmospuoli on ulkopelijoukkueen kannalta turvallinen, juoksujen tekeminen on huomattavasti vaikeampaa kuin esimerkiksi Sotkamossa, jossa kenttä on todella kova javarsin avara. Ero syntyy siinä, että hitaalla kentän pinnalla ulkopelijoukkue saa enemmän aikaa kovien maalyöntien katkaisemiseen pallon hidastuessa kenttään osuessaan ja lisäksi kolmospuolen ulkopelaajat pystyvät rohkeammin tukemaan kakkospuolta.
Mielestäni pesäpallo on lajina erittäin kiehtova, josta oppii joka päivä itsekin uutta. Toivoisin lajimme kannalta, että myös katsojat oppisivat tuntemaan lajimme ydintä paremmin. Mielestäni se on yksi olennaisimpia asioita jonka vuoksi ihmisen kannattaa ostaa pääsylippu tullakseen seuraamaan kentälle pelaavien pelaajien ja joukkueiden ratkaisuja erilaisissa tilanteissa. On hienoa ymmärtää pelin erilaisia syy-seuraus-suhteita. “Miksi noin tehtiin”, yms. kysymyksiä. Sen vuoksi kaipaamme mielestäni lajimme pariin sen sisältä osaavia ihmisiä jotka pystyvät avaamaan peliämme ulospäin erityisesti vuonna 2021 pelattavasta pesäpallosta.
Osaavien toimittajien lisäksi tarvitsemme hyvän ulosannin omaavia asiantuntijoita televisiolähetyksiin, jotka pystyvät tukemaan selostajaa ja kertomaan katsojalle pelistä sellaisia asioita, joita ei ilman asiantuntijan osaamista sieltä huomaisi. Tällä hetkellä tuntuu, että erityisesti ruudun päälähetysten asiantuntijoiden ammattitaito on jämähtänyt 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle ja katsojille kerrotaan pelin taktiikasta ja jopa sen säännöistä osin virheellisiä tietoja.
Toivon pesiksen kannalta erityisesti sitä, että lähivuosina lajimme voisi näkyä vapaammin suurelle yleisölle, joka voisi kiinnostua pesäpallosta erityisesti sen taktisten hienouksien oppimisen kautta. Kuten tämä kirjoitukseni monimutkaisuus asian osoittaa, tehtävä ei ole missään nimessä helppo.
Pelinjohtajien blogipostauksia rakentamassa Rakennuspalvelu J.Heide
